– Kati Sarvela –

Jokaisella meistä on oma traumahistoriamme. Suomeksi sanottuna sama asia:  kaikki meistä joutuvat syömään elämänsä aikana hetkittäin traumapuuroa.  Ammattiauttajat ovat saaneet minuutta pirstovia kolhuja siinä missä heidän potilaatkin.

 

Meillä kaikilla on kiintymyssuhdetraumoja: jokainen meistä on saanut enemmän tai vähemmän epätäydellistä vanhemmuutta ja sen mukanaan tuomaa turvattomuutta. Lähes kaikilla meistä on yksittäisiä traumaattisia vakavia elämäntapahtumia, vaikka kiusaamisen kohteeksi joutumista, työttömäksi jäämistä, onnettomuuden todistamista,  avioeroa ja/tai läheisen kuolemaa. Jotkut ovat kärsineet vakavista pitkäaikaisesta traumatisoitumisesta monin eri tavoin, jolloin he ovat altistuneet kompleksiselle traumatisoitumiselle.

Jokainen auttaja terveydenhuollossa joutuu tekemisiin vaikeasti traumatisoituneiden ihmisten kanssa. Auttajan työ altistaa näin myös sijaistraumatisoitumisille. Tämä voi olla uuvuttavaa, mikäli auttajalla ei  ole ymmärrystä psyykkisistä traumoista eikä hänellä ole keinoja eheyttää ja ravita itseään. Se kuinka kestämme traumoja riippuu geneettisistä ominaisuuksistamme, mutta myös monista muista tekijöistä, kuten lapsuuden tunneilmapiiristä ja sen turvallisuudesta.

Yhteiskunnallinen ja koulutuskulttuurimme velvollisuus tulisi olla jatkuvasti tarjota kaikille auttajille – myös suunhoidon ammattilaisille – opastusta oman kehomielensä hoitamiseen ja ravitsemiseen. Sote ammattilaisina joudumme päivittäin, tai ainakin viikoittain, keskelle psyykkisesti haastavia tilanteita. Omasta kokemuksestani sanon, että traumatisoituneen, pelkäävän potilaan hoitaminen on psyykkisesti raskasta.

Varsin hyvin tiedämme, että traumaattinen stressi pitkäaikaisena vahingoittaa paitsi mielenterveyttämme myös fyysistä terveyttämme. Traumoilla on suuri rooli myös hammashoitopelossa, ja nämä potilaat paitsi kärsivät henkilökohtaisesti peloistaan fyysisesti ja henkisesti, he myös kuormittavat raskaasti ongelmineen terveydenhoitojärjestelmää. Olen nähnyt potilaan, jolla ei ole ollut parinkymmenen vuoden pelon jälkeen muuta kuin reikiintyneitä juurenpätkiä suussaan.

Tärkein auttajan työkalu on hänen eheä ja tasapainoinen identiteettinsä. Sillä hän vaikuttaa parantavasti potilaiden elämäntapamuutoksiin ja hoitokokemuksiin.

Traumapuuron syönti voi pirstoa terveydenhuollon ammattilaisen minuuden.  Vain löytämällä itsellemme sopivia tapoja ravita, integroida eli eheyttää  ja hoivata itseämme, kykenemme pitämään itsemme hyvässä työvireessä. Hammaslääkärinkään työn ei (eikä kenenkään muunkaan ammattiauttajan työn) pitäisi olla pelkkää kylmää teknistä suorittamista. Kylmä sieluton ja tekninen hoitaminen voi olla seurausta traumaattisesta lamaantumisesta, jossa ihminen on turtunut kaikenlaisille tunnekokemuksille.

Liian moni auttaja palaa työssään loppuun. Pahimmassa tapauksessa traumapuuron syöjä lamaantuu, ajautuu epätoivoon, epäterveisiin addiktioihin, ahdistukseen ja masennukseen. Tämä voi johtaa myös fyysisen terveytemme vahingoittumiseen ja myötätuntomme katoamiseen potilaitamme kohtaan.

On  kolme tärkeää asiaa, jotka meidän ammattiauttajien olisi opittava erottamaan toinen toisistaan ( Integrated Health, 2017 ) :

1.  Myötätunto uupumus on syvää emotionaalista ja fyysistä loppuun palamista. Se tapahtuu silloin kun auttavan ammatissa olija ei kykene uudistamaan, lataamaan ja tankkaamaan itseään.
2. Sijaistraumatisoituminen on perustavaalaatua oleva negatiivinen muutos, joka tapahtuu kun ihminen toistuvasti altistuu asiakkaitten traumaattisille kokemuksille ja kriiseille.
3. Sekundaarinen traumaattinen stressi tapahtuu, kun ihminen on todistajana lukemattomille traumaattisille tapahtumille, sellaisille kuin kompleksisissa traumoissa *), ja seurauksena voi olla PSTD **) oirehtiminen.

Kaikki traumamme muodostavat monimutkaisen vyyhdin, josta on enää vaikea erottaa, mikä johtuu mistäkin.  Francoise Mathieun (2012) mukaan 40 – 85 % auttajan ammatissa olijoista oirehtivat jossain vaiheessa oireista, jotka ovat verrattavissa posttraumaattiseen oireyhtymään, kiitos yllämainittujen kolmen asian.

Oma kokemuksellisesta tiedosta syntynyt olettamukseni  on, että hammashoitopelkokin voi liittyä monenlaisiin muihin trauman oireisiin. Ei ole olemassa mitään sairautta nimeltään hammashoitopelko. Sen sijaan se on yleensä traumaperäistä ahdistusta, jossa jokaisen ihmisen tarina on ainutkertainen. Siihen voi liittyä monenlaisia muitakin trauman oireita.

Itse uskon, että traumainformoitu hoitaminen tulee muuttamaan radikaalisti terveydenhuoltoa.  Niin kauan, kun teemme töitä järjestelmässä, joka ei ymmärrä traumaperäistä stressiä,  rakennamme kallista järjestelmää. Nykyinen pirstottu järjestelmä tuottaa tehokkaasti palveluita, mutta myös tehokkaasti uusia järjestelmää ruokkivia sairaita potilaita.

Traumat voivat tehdä  työstämme vaativaa ja uuvuttavaa.  Ennenaikaiset eläköitymiset, loppuunpalamiset ja itsemurhatkaan eivät ole mitenkään harvinaisia terveydenhuollon ammattilaisen keskuudessa. Traumojen ymmärrys ja itsehoiva puolestaan voivat lisätä työiloamme ja motivaatiotamme.

Trauma informoidun hoitamisen näkökulmasta ajattelen, että suurin yhteiskunnallinen muutos, jolla vähennettäisiin sote-menoja olisi hyvä vanhemmuus eli terveet kiintymyssuhteet.  Jokainen lapsi saisi sen rakkauden ja turvan, joka hänelle kuuluu. Toinen merkittävä sairastavuutta vähentävä asia voisi olla traumainformoitujen organisaatioiden rakentaminen, ei pelkästään sote-alan organisaatioissa vaan läpi yhteiskunnan. Luomme turvallisuuden kokemusta lisääviä uusia yhteisöjä.   Näillä muutoksilla voisi olla valtava kansanterveydellinen merkitys. Ne voisivat vähentää huomattavasti sote-menojamme.

Traumainformoitu hoitaminen pyrkii siis vähentämään hoitotarvetta ja sote-menoja. Kun esimerkiksi hammashoitopelkoisia potilaita syntyisi vähemmän ja heitä hoidettaisiin paremmin, kiitos traumainformoidun järjestelmän, vähenisi myös sairastavuus (esim. vakavat hammasperäiset elämää uhkaavat infektiot, reikiintyminen ja kiinnityskudossairaudet).

Pohdin, onko ylipäätään mahdollista rakentaa yksityinen sote-järjestelmä, jonka suurin tehtävä olisi tehdä itsensä mahdollisimman tarpeettomaksi.  Miten tämä olisi muka mahdollista? Haluammeko sittenkin pirstotun järjestelmän, joka tuottaa mahdollisimman hyvin terveyspalveluita, mutta ruokkii myös taloudellisen tuottavuuden nimissä samalla itse itseään?

Mielestäni suurimmat ongelmat tänä päivänä ovat terveydenhoidon organisaatioiden joustamattomissa, yksipuolistavissa, kognitiivisissa jäykissä rakenteissa. Kannattaisi pohtia, onko luomamme järjestelmä sairastunut, koska se sairastuttaa stressillä ja traumaperäisellä stressillä myös työntekijöitänsä?

Järjestelmällä on tietysti omat ansionsa. Kukaan ei kiellä, etteikö se olisi saanut paljon hyvääkin aikaiseksi. Nyt olisi aika punoa yhteen ihmiskunnan parantavat traditiot, erilaistuneet tieteenalat,  jotka edustavat erilaisia näkökulmia. Näin pääsemme kiinni kokonaisvaltaiseen ihmiskuvaan, ja sairastavuuden vähentämiseen. Sosiaalinen oikeudenmukaisuus, traumatietämyksen lisääminen ja moniammatillinen yhteistyö  ovat tärkeä osa tätä terveystiedon yhteen punomista.

Omat uudet sivuni, hammashoitopelko.fi, rakentuvat ajatukselle, että sekä hammashoitohenkilökunnan että potilaiden, erityisesti pelkäävien potilaiden, olisi lisättävä omaa traumatietoisuutta psykoedukaation kautta. Keskeisenä vaikuttajana ymmärrykseni lisääntyminen on ollut poikkitieteellinen yhteistyö, jota täällä uudistuva.com:issakin tehdään.

*) Kompleksisessa traumassa henkilö altistuu monenlaisille traumoille pitkänä ajanjaksona.

**) Posttraumaattisesssa stressissä mieleen tukeutuu takaumia menneestä. Siihen liittyy välttämiskäyttäytymistä, turtumista ja hetkittäistä ylivirittäytymistä.

PS.  Jos haluat tutustua kasvavaan monitieteelliseen ja -ammatilliseen joukkoomme, tule Rohkeasti rajalla retriittiimme toukokuussa!

LÄHTEET:

Mathieu, Francoise, 2012, The Compassion Fatigue Workbook, Routledge NY

MCFeature,  Bill J., Cinthia Heron-McFeature, 2017, Integrated Health