– Karita Palomäki –

Kehon ja mielen yhteys on totta. Itse uskon, että enää harvat ihmiset täydesti tätä kiistävät, mutta isompi haaste on ehkä se, miten tähän väitteeseen pitäisi suhtautua konkretian tasolla esimerkiksi terveydenhuollossa.

Luen parasta aikaa tunnetun kanadalaisen holistisen lääkärin Gabor Matén kirjaa ”When the body says no”. Kirjan alussa hän esittelee Maryn tarinan. Mary oli nainen, jolla oli useita vaikeita autoimmuunisairauksia ja niistä johtuvia lähes sietämättömiä kipuja ja muita oireita. Marya oli yritetty vuosia auttaa erilaisin lääketieteellisin ja fysioterapeuttisin hoidoin, ilman erityisiä tuloksia. Jokaista diagnoosia hoidettiin erillään toisista, ottamatta huomioon kokonaisuutta.

Eräänä päivänä Maté päätti kutsua Maryn tunnin pituiselle vastaanottoajalle ja selvittää hänen elämänhistoriaansa. Vastaanotolla Mary alkoi kertoa tarinaansa. Häntä oli lapsena pahasti kaltoinkohdeltu, aluksi omassa perheessä ja sen jälkeen lukuisissa sijaisperheissä. Hän joutui vain 7-vuotiaana pitämään huolta pienemmistä sisaruksistaan ja pakenemaan heidän kanssaan talon ullakolle, aina kun sijaisperheen isä oli aggressiivinen juotuaan alkoholia.

Mary kuvailee lapsuuttaan ja nuoruuttaan, että se oli jatkuvaa pelossa elämistä. Hän joutui (ja samalla oppi) sivuuttamaan omat tunteensa ja tarpeensa, hän oli aina ensi sijassa olemassa muita varten. Tämä elämisen malli jatkui hänelle aikuisuuteen asti. 20 avioliittovuoden jälkeen, ja vaikka hänen lapsensa olivat jo aikuisuuden kynnyksellä, hän edelleenkin kulutti voimansa huolehtiakseen lapsistaan ja miehestään. Hän ei koskaan tullut ajatelleeksi, että hänellä olisi ollut omiakin tarpeita, ja että hän voisi huolehtia myös omasta hyvinvoinnistaan ja jaksamisestaan. Mary kertoi, ettei osannut sanoa kenellekään ei, hänen piti vain jaksaa.

Gabor Maté pohtii kirjassaan, mitäpä jos Maryn keho teki sitä mihin Mary ei kyennyt. Kun me emme enää kykene sanomaan ei sellaisille asioille jotka eivät meille ole hyväksi, keho tekee sen meidän puolestamme.

Lapsuudessa koettu jatkuva stressi ja ylivirittyneessä tilassa eläminen (ACE=adversed childhood experiences) näkyy tutkimusten mukaan vahvasti vielä aikuisuudessakin runsaana sairastamisena. Sairaudet eivät ole pelkästään psyykkisiä vaan myös erilaisia fyysisiä kroonisia sairauksia kuten diabetes, sydän- ja verisuonisairaudet, syöpä ja krooninen kipu.

Amerikkalainen lastenlääkäri Nadine Burke Harris kertoo aiheesta ansiokkaasti alla olevassa TED-puheessaan.

Mielestäni nyt – Sote-uudistuksen vanavedessä – olisi jo korkea aika muuttaa järjestelmiämme niin, että tämä ilmiö otettaisiin paremmin huomioon viimeistään silloin, kun potilaan oireet alkavat kroonistua. Mitä jos ACE-testi olisi yhtä lailla osa potilaiden tutkimusprotokollaa kuin verenpaineen tai verensokerin mittaus?

ACE-tutkimuksen syntymaassa USA:ssa on lähdetty viemään asiaa konkretian suuntaan tällä tavalla.

Mitä sinä ja minä voisimme tehdä, jotta tämä ilmiö tulisi tunnetummaksi sekä sote-ammattilaisten että palvelujen käyttäjien keskuudessa? Kenelle voisimme tästä kertoa? Päättäjille, poliitikoille? Ehkä olisi jo korkea aika saada stressin ja sairastumisen välisen yhteyden ymmärtämiseen pohjautuvaa, uudella tavalla kohdentuvaa ja inhimillisemmin vaikuttavaa hoitoa potilaille ja asiakkaille?