-Tarja Kallio-Tamminen-

Miten maailmankuva heijastuu käsityksiin hyvästä terveydenhoidosta?

Ihminen luo käsityksensä maailmasta ja kantaa myös näkemystensä seuraukset. Elämme uskomuksiamme todeksi niin henkilökohtaisella kuin yhteisölliselläkin tasolla, kunnes aikansa eläneet kuplat uuden tiedon ja kokemuksen myötä puhkeavat.

Länsimainen kulttuuri siirtyi uuteen aikakauteen noin neljäsataa vuotta sitten, kun klassinen fysiikka kehittyi. Newtonin kattavan teorian myötä maailma alettiin uskoa kellokoneiston kaltaiseksi aineelliseksi mekanismiksi, joka väistämättä noudattaa ennalta määrättyjä lakejaan. Uskoon ja ilmoitukseen pohjautuva järjestys korvautui tieteellisellä tarkastelutavalla, jossa tiedon perustana on ihmisen rationaalinen järki ja toistettavissa olevat empiiriset havainnot.

Uusi käsitys todellisuudesta synnytti valtaisan tieteellis-teknisen kehityksen. Elämän sisällöt ja mahdollisuudet muuttuivat nopeasti. Luonnontieteen lainalaisuudet eivät jättäneet tilaa hengelle, sielulle tai minkäänlaisille sisäiselle vapaudelle, mikä voimisti materialismia ja sekularismia.

Modernin ajan filosofian perustajana pidetty Descartes jakoi todellisuuden kahteen erilliseen osaan, aineeseen ja henkeen. Kysymys niiden ilmeisestä vuorovaikutuksesta synnytti psykofyysisen ongelman, jota myöhempi filosofia on turhaan yrittänyt ratkaista.

Kahden kulttuurin skisma

Luonnontieteilijät ja humanistit eivät tänäkään päivänä puhu samaa kieltä. C.P. Snow, joka vuonna 1959 lanseerasi käsitteen kahden kulttuurin skisma, näki tämän perustavan vastakkaisuuden suurimmaksi syyksi siihen, että ihmiskunnan ongelmat jäävät ratkaisematta.

Skisma on erityisen akuutti ihmisen hoitamisessa: lääketiede on mielletty selittäväksi ja eksaktiksi luonnontieteeksi, kun taas hoitotiede luetaan osaksi ymmärtäviä ihmistieteitä.

Moderni näyttöön perustuva lääketiede on selkeästi uuden ajan taitteessa muotoutuneen mekanistis-deterministisen ajattelutavan lapsi – niin hyvässä kuin pahassakin. Ajattelemme, että sairaus voi olla fyysistä tai psyykkistä, mutta aina sillä täytyy olla tietyt periaatteellisesti mitattavissa olevat ulkoiset, biologiaan, fysiikkaan tai kemiaan nojaavat syynsä. Myös hoidon vaikuttavuus pitää yleensä olla samoilla objektiivisilla metodeilla todennettavissa. Ihmisen mielellä tai sisäisellä kokemuksella ei katsota olevan vaikutusta aineen kaikenkattaviin lakeihin; halusimmepa sitä tai emme bakteerit ja virukset tekevät hyökkäyksiään ja ajan hammas nakertaa elimistön toimintoja.

Tämän ajattelutavan mukaisesti lääkäri on luonnontieteilijänä syrjässä oleva havaitsija, asiantuntija, jolla katsotaan olevan potilaan tilasta parempi käsitys kuin tällä itsellään. Hän kiinnittää huomionsa potilaan ilmeisiin oireisiin ja laboratoriotuloksiin, eikä hänen ole tarpeen käsitellä tuon sairautensa uhrin subjektiivista kokemusta ja tuntemuksia, tämän muusta ympäristöstä tai elämäntilanteesta puhumattakaan. Mekanistisessa ja reduktionistisessa systeemissä kaikki häiriöt ja vauriot voidaan korjata osa kerrallaan. Havaitsijan läsnäololla ei ole vaikutusta todellisuuden muotoutumiseen.

Kulttuurissamme klassisen fysiikan maailmankuva on kattavasti sisäistetty. Sen ajattelutavat ja lähtökohdat tuntuvat edelleenkin oikeilta ja terveen järjen mukaisilta. Pääpiirteissään hiukkasmekanistisessa todellisuuskäsityksessä varmasti on paljon totta ja toimivaa; lääketiedekin on saavuttanut monia suuria voittoja, joista aikaisemmat sukupolvet eivät osanneet edes uneksia. Käytössämme on ennennäkemätöntä terveysteknologiaa, tehokkaita lääkkeitä ja rokotteita, jotka ovat pelastaneet lukemattomien ihmisten hengen. Potilas voi luottaa siihen, että lääkäri tuntee valtavan kirjon fysiologisia muutoksia ja biokemiallisia mekanismeja, joilla erilaisia tautitiloja voidaan korjata.

Tästä huolimatta on oikeutettua kysyä riittävätkö klassisen fysiikan ajattelutavat ihmisen hoitamisessa ja ymmärtämisessä? Nehän eivät ole enää sataan vuoteen toimineet fysiikassakaan.

Hyvästi biljardipallomaailma

Mekanistis-deterministisen ajattelutavan perusteet pettivät, kun suhteellisuusteoriaa ja varsinkaan kvanttimekaniikkaa ei onnistuttu ymmärtämään klassisen fysiikan hiukkasmekanistisessa kehikossa. Kvanttimekaniikan oikeasta tulkinnasta on käyty keskustelua 1920-luvulta lähtien. Tänäkään päivänä kukaan ei varmuudella tiedä, mitä matemaattisella aaltofunktiolla kuvattavat systeemit loppujen lopuksi ovat – aineellisia hiukkasia vai kaikkialle leviäviä abstrakteja aaltoja. Joskus tarkasteltavat systeemit voidaan lokalisoida yhteen paikkaan, toisinaan ne taas ovat selittämättömällä tavalla kaukaakin yhteydessä keskenään. Kvanttitason mahdollisuudet realisoituvat mittauksissa tietyillä todennäköisyyksillä, jotka riippuvat koko koejärjestelyistä. Kokonaisuus ei näin ollen palaudu osiinsa, eikä ihmistä ei voi sulkea pois tutkimastaan todellisuudesta. Klassisen fysiikan maailmankuva, sen tosina pidetyt oletukset todellisuuden luonteesta olivatkin vain makroskooppiseen maailmaan sopivia puolitotuuksia.

Monet kvanttimekaniikan kehittäjät huomasivat, että teoria edellyttää myös ihmisen aseman uudelleenarviointia. Koetilanne, havaitsijan läsnäolo, tieto ja valinnat vaikuttavat todellisuuden muotoutumiseen. Kun aikaisemmin samasta lähtötilanteesta saatiin aina sama tulos, nyt voidaan ennustaa vain todennäköisyysjakautuma; yksi mahdollisuuksista realisoituu, jos päätetään tehdä tietty koe. Esimerkiksi Niels Bohr huomasi, että teorian uudet ja yllättävät piirteet olisi helpompi ymmärtää holistisessa itämaisessa kontekstissa, jossa ainetta ja henkeä ei lähtökohtaisesti eroteta toisistaan. Hän viittasi usein Buddhan ja Laotsen opetukseen, että ihminen ei ole pelkästään katselija vaan myös näyttelijä elämän näyttämöllä. Ihminen on välittömästi läsnä todellisuuden kokonaisuudessa ja kykenee tietoisuutensa myötä sen tapahtumia seuraamaan ja niihin myös vaikuttamaan.

Laajasti ottaen itämainen ajattelutapa edustaa perenniaalista filosofiaa, ikiaikaista ajattelutapaa, jonka eri versioita on tavattu useissa kulttuureissa ja uskonnoissa ympäri maailmaa, niin luonnonkansojen shamanismissa, antiikin uusplatonismissa kuin populaarissa new-age liikkeessä. Niissä todellisuus tyypillisesti ajatellaan yhdeksi monitasoiseksi kokonaisuudeksi. Se on kuin valtava monista erilaisista tasoista koostuva energeettinen verkosto, jolla on kyky itse säädellä itseään. Kaikki moninaisuus ja erilaiset värähtelyn tasot, kuten henki, sielu ja aine, nousevat yhdestä ikuisesta perustasta. Ihminen on osa todellisuuden kokonaisuutta, tietoinen kehittyvä mikrokosmos, jonka rakenteessa heijastuvat makrokosmoksen kaikki erilaiset olemuspuolet ja värähtelyn tasot. Mieli ja ruumis eivät ole toisistaan erillisiä ja riippumattomia.

Kulttuurissa vallitseva todellisuuskäsitys ohjaa lähes huomaamatta ihmisten jokapäiväistä elämää. Elämä kehittyvässä, toinen toistaan hienovaraisempia tasoja ja ilmiöitä sisältävässä todellisuudessa, jonka mahdollisuuksia kukaan ei loppuun asti tunne, tuntuisi varmastikin erilaiselta kuin olla pieni ja pian häviävä hiukkanen vailla tarkoitusta olevassa mekanistisessa maailmanjärjestyksessä. Kun lapsi oppii minkälaisessa maailmassa hän elää, hän samalla ymmärtää, mitä siinä on järkevää ja mahdollista tehdä. Jos henki, sielu, ja tunteet mielletään kulttuurissa todellisiksi, aineenkin muotoutumiseen vaikuttaviksi tekijöiksi, ne luonnollisesti huomioidaan myös parantamisessa. Fyysinen sairaus voi seurata paitsi ulkoisista aineellisista syistä myös emotionaalisen, yhteisöllisen tai henkisen tason toimintojen häiriöistä tai ongelmista.

Kokonaisvaltainen terveydenhoito

Monet vanhoista, nykypäiviin asti säilyneistä hoitotraditioista syntyivät aineen ja mielen yhteyden sisältävässä kokonaisvaltaisessa kehikossa. Shamanismia alettiin harjoittaa metsästäjä-keräilijöiden piirissä jo kymmeniä tuhansia vuosia sitten. Intiassa Veda-kirjallisuuteen pohjautuva auyerveda kehittyi käsi kädessä joogan kanssa yli 3000 vuotta sitten. Samoihin aikoihin sai alkunsa myös perinteinen kiinalainen lääketiede, jonka piirissä kehitettiin akupunktio ja lukuisia terveysharjoitusmenetelmiä kuten taiji ja qigong. Myös antiikin lääkintätraditio ja lääketieteen isänä pidetty Hippokrates (460-377eKr) nousi samankaltaisesta perinteestä. Ilmeisesti Egyptissä oppinsa saanut Hippokrates korosti hoidossaan terveellisiä elämäntapoja, ruumiinharjoituksia, ruokavaliota sekä aurinko- ja vesihoitoja. Hän kannatti neljän perusnesteen tasapainoon perustuvaa humoraalioppia ja mainitsee kirjoituksissaan yli 300 rohdoskasvia.

Nykymenetelmät ovat varmasti monissa tilanteissa ylivoimaisia vanhoihin hoitotapoihin verrattuna. Itämaisia mestareita lukiessa voi kuitenkin vain ihmetellä, kuinka syvällisesti ja kokonaisvaltaisesti he hahmottivat ihmisen elämän, hänen osansa ja mahdollisuutensa maailmassa – ja kuinka käytännöllisiä ja edelleenkin toimivia ohjeita hyvään elämään he tarjosivat. Erityisesti idän kontemplatiiviset traditiot kunnostautuivat ihmisen psyykkisen puolen tutkimisessa havainnoiden tarkasti mielen toimintaa, sen sisältöjen muotoutumista ja vaikutuksia. Tarkan omakohtaisen havainnon ja kokemuksen kautta he tunnistivat myös liikunnan ja ravinnon hienovaraiset vaikutukset ja terveyshyödyt, ja kehittivät erilaisiin tilanteisiin sopivia harjoitusmetodeita.

Näissä kulttuureissa oli selvää, että elinvoiman ylläpitäminen edellytti hyvän fysiologisen perustan lisäksi myös hyviä tavoitteita ja oikeita eettisiä valintoja – mielen ja toiminnan puhtautta. Terveys nähtiin harmoniaksi, sairaus psykofyysisen kokonaisuuden epätasapainoksi. Hoidon ensisijainen tavoite on elinvoiman ylläpito, sairauden ennaltaehkäisy. Taitava lääkäri osasi palauttaa harmonian jo ennen kuin mikään varsinainen sairaus pääsi puhkeamaan.

Vanhojen kulttuurien piirissä käytettyjen terveydenhoitomenetelmien, kuten monenlaisten hieronta- ja hengitystekniikoiden, akupunktion ja lääkitsevien kasvien terapeuttinen merkitys on nykyäänkin helppo tunnustaa, vaikka niitä ei varsinaisen lääketieteen piiriin luetakaan. Vakavien fyysisen tason häiriöiden parantamiseen keskittyvä lääketiede mieltää tällaiset terveyttä ylläpitävät kokonaisvaltaiset menetelmät jonkinlaisiksi hyvinvointihoidoiksi, joista ei yleensä nähdä olevan harmia.

Sellaisia traditionaalisia hoitotapoja, jotka selkeämmin liittyvät todellisuuden hienovaraisiin, vain sisäisen kokemuksen kautta tavoitettaviin kerroksiin, on materialistisessa kehikossa vaikeampi ymmärtää. Monikaan ei kerro edes lääkärilleen, jos kokee saaneensa energiaterapioista tai henkiparannuksesta apua ongelmiinsa. Tällaisten menetelmien vaikutustapaa ei voida klassisen fysiikan kehikossa mitenkään selittää. Kun hoitotilannekin on yksilöllinen, eikä sitä voida kaikille samanlaisena toistaa, ns. uskomushoidot torjutaan helposti epätieteellisenä toiveajatteluna.

Tiedettä ei kuitenkaan pidä samaistaa uuden ajan alussa omaksuttuun mekanistis-deterministiseen ajattelutapaan, materialismista puhumattakaan. Tieteellinen tutkimus on jo selkeästi ylittänyt uuden ajan taitteessa omaksutun kehikkonsa rajat. Kvanttimekaniikan lisäksi esimerkiksi kompleksisia systeemeitä, epigenetiikkaa ja aivojen neuroplastisuutta ei voida selittää mekanistisella ja reduktionistisella tavalla palauttamalla ilmiö aineellisiin osatekijöihinsä. Avoimet systeemit, joita suurin osa luonnon systeemeistä on, tyypillisesti vaihtavat ainetta, energiaa ja informaatiota ympäristönsä kanssa. Tällöin niiden rakentumisessa on huomioitava myös ympäristön kanssa tapahtuva vuorovaikutus monine kehitysmahdollisuuksineen.

Holistiset ilmiöt eivät ole selitettävissä osasistaan lähtien, eikä todellisuuden lainalaisuudella enää tarkoiteta ehdotonta ennustettavuutta.

Kirjoituksen kakkososa Maailmankuvan muutos uudistaa terveysajattelua, osa 2

*  *  *  *  *

Tarja Kallio-Tamminen on fysiikanfilosofi, jonka filosofian alan väitöskirja käsitteli kvanttifysiikka Quantum Metaphysics. Hän on julkaissut myös suurelle yleisölle tarkoitetun kirjan Kvanttilainen todellisuus: Fysiikka ja filosofia maailmankuvan muokkaajina. Helsinki: Yliopistopaino. Kvanttilainen todellisuus.