– Jonna Huomo – 

Kiire ja vauhti on kova. Uusia asioita tulisi oppia, omaksua. Asiakkaat ja heidän läheisensä arvioivat työtä tarkoin silmin. Työvälineet ovat joskus haastavia ja hyviä sijaisia on melkein mahdoton joskus löytää.

Pohdin tässä hoitajien ja muun hoitohenkilökunnan hyvinvointia.

Haluaisi tehdä hommansa hyvin, mutta miten tässä nyt ehtii….
”Kunhan tässä vuoron loppuun selviää.
Etten nyt unohtaisi sitä mummoa vessaan…?
Muistanhan kirjata sen lääkitysmuutoksen…?
Harmittaa tuo omaisen kommentti…. Yritin parhaani, mutta mikään ei ikinä riitä…..
En jaksaisi enää välittää… ”
Ja kuinka iltavuoron jälkeen, kun pitäisi nukkua, muistaa asian joka vielä olisi pitänyt muistaa hoitaa…

Suojaviittoja

Muistan, kuinka hullulta tuntuu, ettei aina ehdi syödä tai käydä edes pissalla. Vauhti jää päälle ja työlista ajatuksissa kasvaa ja kasvaa… Kummaan hullunmyllyyn sitä jotenkin uppoaa ja jokin ”viitta” laskeutuu päälle.

Tuo viitta on olevinaan suojaksi. ”Etten tuntisi huonoa omaatuntoa ihan koko ajan, etten pahoittaisi niin syvästi mieltäni palautteista, etten soimaisi hitauttani, etten hermostuisi uusien asioiden jatkuvasta opettelusta, etten välittäisi työyhteisön kiistasta ja piikittelevästä ilmapiiristä… ”
Joskus tuo suojaviitta näkyy välinpitämättömyytenä, joskus kovuutena ja ärtyisyytenä.

Me kaikki omistamme noita suojakaapuja. Mutta miten olla hoitaja, auttaa ihmistä kivussa ja hädässä, kun suojakaapu estää aidon kontaktin?

Tiedämme jo liiallisen tai pitkittyneen stressin tuhoavan vaikutuksen terveyteen. Tiedämme myös, että tukahdutetut tunteet eivät salamyhkäisesti katoa jonnekkin. Ne tallentuvat sisälle kehoon tai mataliksi, synkiksi ajatuskehiksi. Pahimmillaan ne sairastuttavat.

Lisää läsnäoloa ja lämpöä

Olen kiinnittänyt huomion terveyden- ja sairaanhoidon asiointeihin liittyviin kommentteihin. Hyvin suuri osa koskee läsnäolottomuuden tunnetta vastaanotoilla. Kun ihminen on sairas tai avun tarpeessa, hän kaipaa kipeästi toisen ihmisen läsnäoloa. Kohtaaminen hoitoalan ammattilaisen kanssa ei ole niin hoitava ja hyödyllinen, jos siinä ei ole lämpöä mukana. Etäiseltä tuntuva kohtaaminen lisää kipua.

Muistan opiskeluajoilta varoittelevat puheet: ”ei kannata olla liian lähellä. Täytyy säilyttää ammatillisuus.”… Se tuntui jo silloin pahalta. Parhaiten olen viihtynyt hoitajana silloin, kun olen saanut olla ihminen ihmiselle. Ammatillisuus ja vakaus ei katoa, vaikka olisin ihmisen kanssa yhdessä saman tunteen äärellä tai vaikka silmäkulmani kostuisivat. Pystyn silti toimimaan ja olemaan vahva ja tuomaan turvaa.

Potilaana ja avun tarvitsijana olen monta kertaa kaivannut aitoa, empaattista kohtaamista. Kyllä sitä joskus onnistuu saamaankin, mutta mieleen ovat jääneet ne kerrat, kun olen tuntenut jääväni yksin.

Ihminen on erityisen haavoittuvainen ja herkkä sairaana tai autettavana. Potilas ehkä kuitenkin tsemppaa, ettei olisi vaikea potilas. Ettei tulisi nähdyksi liian rikkinäisenä. Itkee sitten mieluummin itsekseen, jos itkee.

Joku osa auttamisesta jää ikään kuin kesken. Ja hoitaja ei koe syvää tyydytystä tekemästään työstä, koska tuntee sisimmässään, ettei täysi potentiaali ja ihmisyys  käytössä.

Millaista mallia osaa hoitaja näyttää terveestä tunteiden käsittelystä, jos ei ole tutustunut omiin tunteisiinsa tai reaktiotapoihinsa? Tulevaisuuden hoitaja saa tukea omalle henkiselle hyvinvoinnilleen, jotta pystyy tukemaan apua tarvitsevia läsnäollen, aitona ihmisenä.

Aito kohtaaminen ja empatia mahdollistavat luottamuksellisen yhteyden ja juuri tämä voi olla itsessään tervehdyttävää. Kaksi ihmistä kohtaavat, vaikka rooleissa ovatkin potilas ja hoitaja. Terveyden tukeminen ei ole ainoastaan kehon ulkoista huoltoa. Se on paljon enemmän.

Hoitoa, tukea, apua kaipaava ihminen ansaitsee inhimillisen, empaattisen kohtaamisen.

Arvokasta työtä tekevä hoitaja, joka on ihmisen äärellä elämän tärkeillä hetkillä, ansaitsee arvostusta ja tukea omaan jaksamiseensa. Kuka auttaisi hoitajaa?