”Elän itseni näköistä elämää.”

Kuinka olisi mahdollista, että ihminen imisi itseensä muistot, täyttäisi sielunsa niillä, jotta sitten joskus olisi mahdollisuus palata, kuin kaikki olisikin ollut muuttumatonta. Näin kirjoitin 17-vuotiaana, kun olin hyvästelemässä lapsuuteni kotipaikkaa.

Nyt 49-vuotiaana tiedän, että se on mahdollista. Meillä ihmisillä on mahdollisuus palata, ja tuntea eletty hetki uudelleen. Meihin on koodattu ikiaikainen tieto ja kokemus sellaisena, kuin ne ovat meille näyttäytyneet. Olen palavasti kaivannut aikuisikäni jotain, joka on alkanut minulle viime aikoina hahmottua. Kaipuuni kotiin. Olen luullut, että kaipaan fyysiseen lapsuuden kotiini, mutta kaipuuni onkin syvä halu palata sisimpääni, itseeni.

Olen päässyt ytimeeni kiinni ja retkeni on muuttunut löytöretkeksi, joka avaa minulle koko ajan uutta tietoa siitä, kuka olen ja mikä on lopullinen tehtäväni tällä kauniilla planeetallamme. Se on niin palkitsevaa ja koskettavaa ja toivoa tuovaa! Tässä ajassa on niin paljon kamppailua, on kova tarve selviytyä. Meillä on tarve selviytyä omasta elämästä, ulkoa päin tulevien paineiden ja ohjeiden sanelemina.

Itsekin olen kovasti kamppaillut ja suorittanut elämäni aikana. Olen tukenut läheisiäni kipuiluissaan ja siirtänyt omat tarpeeni useasti syrjään, laiminlyönyt itseäni. Olen hoitanut kiltisti lähihoitajana varhaiskasvatuksessa velvollisuuksiani ja rakentanut paritaloa päivätyön jälkeen mieheni kanssa monta vuotta.

Kunnes vuosi sitten tuli uupumus. Ensin fyysinen väsyminen ja kipuilu, sen jälkeen univaikeudet, joita seurasi ”lievä masennus”. Pysähtymisestä itseni äärelle, rentoutumisesta, pohtimisesta, mitä minä tarvitsen juuri nyt, ajan viettämisestä samanhenkisten ihmisten kanssa, levosta, leikkimisestä, itseni riittäväksi kokemisesta, keskusteluista psykologin kanssa, B-vitamiini- ja rautalisistä oli apua.
En tarvinnut lääkärin ehdottamia mielialalääkkeitä.

Aloin saada voimiani takaisin. Aloin itse ymmärtää tilannettani ja tehdä muutoksia elämässäni, jotta saisin helpotusta olooni. Vaihdoin työni lastenhoitajana alle 3-v lasten ryhmässä lastentarhanopettajan sijaisuuteen 3-5-v lasten ryhmässä, jolloin fyysinen taakkani helpottui välittömästi. Aloin suunnitella pitkäaikaisen unelmani toteuttamista.

Tällä hetkellä toimin avoimen päiväkodin kerhossa, jossa viikkotyöaikani on 25 tuntia. Olen koulutukseltani merkonomi, lähihoitaja, ympäristökasvattaja ja luontoherkkyys-ohjaaja.

Olen toiminut Espoon kaupungin palveluksessa vuodesta 1986. Kaikki tutkintoni olen suorittanut päivätyöni ohella, joko iltaopiskelijana tai oppisopimusopiskelijana. Aluksi toimin sosiaali- ja terveystoimessa vanhusten palvelukeskusavustajana kuusi vuotta, samalla opiskelin Espoon kauppaoppilaitoksessa iltalinjalla merkonomiksi.

Esikoisemme Samuli syntyi vuonna 1992. Kun Samuli oli kymmenen kuukauden ikäinen, otin vastaan minulle tarjotun toimistosihteerin sijaisuuden Espoon kaupungilla. Tämä osoittautui vääräksi valinnaksi, ylivoimaiseksi tehtäväksi. Sydämeni särkyi, kun vein Samulia perhepäivähoitajalle hoitoon. Itkin joka päivä, vaikka Samuli näytti viihtyvän hoitopaikassaan. Koin syvästi, että tämä ei ole oikein ja tiedän toimineeni oikein, kun sanoin itseni irti työstä ja jäin hoitamaan Samulia kahden kuukauden jälkeen taas kotiin.

Tyttäremme Jasmin syntyi vuonna 1994 ja hoidin lapsiamme kotona, kunnes vuonna 1997 sain lähihoitajaoppisopimusopiskelijan paikan Espoon kaupungin varhaiskasvatusyksikössä.  Lähihoitajaksi valmistuin vuonna 1999 ja siitä lähtien olen toiminut lastenhoitajana, ketjutettuna lastentarhanopettajana ja ketjutettuna erityislastentarhanopettajana.

Sain olla mukana perustamassa Kiltakallion lastentaloa vuonna 2002 ja toteuttaa Auta lasta kasvamaan – työtapaa, johon meidän koko työyhteisömme sai moniosaisen koulutuksen. Työtavassa korostuivat omahoitajuus ja vanhempien kanssa tehtävä yhteistyö. Pääsin kertomaan kokemuksistamme Espoon päivähoidon henkilökunnan koulutuksiin ja lähihoitajaopiskelijoille Vantaalle.

Toimin kymmenen vuotta integroidussa ryhmässä, jossa sain kohdata monenlaisia perheitä ja lapsia. Olen saanut käyttää vahvuuksiani työssäni; sosiaalisia taitojani ja hyviä vuorovaikutus- ja tiimityötaitojani. Minulle on ollut aina tärkeintä se, että saan tehdä työtä sydämelläni.

Tunnen, että minulle on annettu myös erityinen lahja, vahva luontosuhde. Se on rakentunut jo lapsuudessa, josta suuren osa vietin Espoossa Bodom-järven rannalla. Aikuisena olen löytänyt uudelleen luontosuhteeni; yhteyteni itseeni ja äitimaahan. Tiedän, että meissä ihmisissä on sellaista viisautta, joka tulisi ottaa laajemmin käyttöön ja haluan palavasti omalta osaltani jakaa tätä mahtavaa tietoa ja tunnetta. Olemme vahvasti osa suurta kokonaisuutta.

Olen käynyt psykologian ja kasvatustieteen ammattilaisen vetämiä ekoterapia- ja luontoherkkyys-ohjaajan koulutuksia vuosien varrella ja olen nyt perustamassa omaa sivutoimista yritystä, joka tarjoaa räätälöityjä luontoherkkyysharjoituksia lähiluonnossa erilaisille ryhmille ja yksityishenkilöille. Nyt kun olen saanut unelmastani kiinni, en päästä sitä enää menemään.

Siis seitsemän seitsenvuotista jaksoa olen opetellut. Nyt elän itseni näköistä elämää. Aikuiskasvu on mahdollista.